Diiva

 

Lyhytelokuva Kallisarvoisin toi nuoret tekijät yhteen kesällä Ohjaaja Juuli kutsui kesällä kourallisen opiskelutovereitaan Stadin ammattiopiston audiovisuaalisen viestinnän luokilta sekä alan nuoria tekijöitä tapaamiseen kahvilaan Kalliossa. Hän oli luonnostellut uutta käsikirjoitusta viisiminuuttiselle lyhytelokuvalle, ja koonnut kasaan ryhmän, jonka kanssa haluaisi projektin toteuttaa. Saimme työryhmän kokoon luontevasti, ja jokainen tutustui myös muutamaan aivan uuteen ihmiseen, joten saimme jälleen kerran verkostoitua, mikä on ensisijaisen tärkeää alallamme.

Viisi minuuttia elokuvaa voi kuulostaa vähältä, mutta vaatii yllättävän paljon töitä. Koko elokuvanteon prosessin aikana muutoksiin tulee aina varautua. Mekin jouduimme miettimään moniin asioihin täysin uudet ratkaisut, kun alkuperäiset suunnitelmat menivät uusiksi. Silloin tuli muistuttaa, että otetaan tämä haasteena, käännetään vaikeudet voitoksi ja tehdään entistä parempi elokuva.

Elokuva kulki työnimellä Diiva, mutta sai jälkitöiden aikana viralliseksi nimekseen Kallisarvoisin. Leffa kertoo kahden upean sisaren tunteikkaasta jälleennäkemisestä 60­luvun Helsingissä. Onneton lapsuus on tehnyt toisesta tähden ja toisesta tehtaantytön. Kuuluu kysymys: onko sisaruus ylpeyttä kallisarvoisempaa?

Olemme kiitollisia tästä projektista, sillä olemme jälleen oppineet uutta elokuvan tekemisestä ja rikastuttaneet kokemuksiamme. Iso kiitos Sponssille, työryhmälle sekä kaikille meitä tukeneille tahoille!

Ohjaajan sanat

“Elokuvat onnistuvat siinä, missä mikään muu ei. Ne antavat avaimen vieraiden ihmisten pään sisään. Ne kruunaavat hetken, joka tuntui sen tapahtuessa vielä mitättömältä. Ne liikuttavat hallitsemattomasti ja suistavat järkevän ihmisen, järkevän päivän, järkevän elämän raiteiltaan. Voin katsoa edesmennyttä isomummoani kotivideolta. Miten muuten voisin kohdata hänet silmästä silmään?

Varsinkin silloin, kun elokuvan tekemisessä onnistutaan, se näyttää helpolta ja hauskalta. Tosiasiassa elokuvan tekeminen on prosessina raskaimpia ja varsinkin tyhmimpiä asioita maailmassa. Sitä tekee vain outo ihmislaji, joka elää aplodeilla, eikä ole päästänyt irti lapsuudestaan.

Tässä mielessä “Kallisarvoisin” oli äärimmäisen onnekas poikkeus. Kun indie­ohjaaja löytää hyvän tuottajan, se tuntuu siltä kuin joku nostaisi viisisataa kiloa painavan, liukkaan autonrenkaan harteilta pois. Yhtäkkiä muistaa, että: “Aivan, mäkin olen joku tyyppi ja mulla on muukin tehtävä kuin vain pärjätä”. Maijaliinan lisäksi koko työryhmä teki ykkösduunia, ja voisin juosta paljasjaloin pakkasessa kertoakseni miten ylpeä olen heistä kaikista.

Nöyrin tunne elokuvantekijänä, mikä se on? Se kun uskallat pyytää apua omiin hölmöihin unelmiisi ja tuntemattomat tulevat luoksesi? Se, kun istut yksin pimeässä leikkaamossa, katsot näyttelijöitäsi nauhalta ja unohdat ohjanneesi heitä? Se kun olet viisitoista tuntia ollut pelkkää auttavaa kättä, suuta, ajatusta ja kävelet sitten kotiin hiljaisuudessa? Se kun joku näkee elokuvasi ja sanoo: “Musta tuntuu tolta, enkä mä ole löytänyt sanoja sille.” Ja sydämesi paisuu kestämättömän isoksi, koska se on tärkeintä ‒se on ehdottomasti tärkeintä, mitä olet koskaan tehnyt.

Näyttelijät ovat henki. Harjoittelimme elokuvaa varten kerran. Se oli Veeran ja Laurenin ensitapaaminen. He istuivat selkä selkää vasten ja rakensivat yhteisiä lapsuusmuistoja toistensa lauseita täydentäen. Ja niin meillä oli kaksi siskoa, kaksi kokonaista elämää. Tähti ja tehtaantyttö.

Lukemattomia puheluita, keltaisten tulppaanien perässä juoksemista, halauksia, ylävitosia, sanoja, minä välitän. Minä välitän. Kiitos.”

Juuli Linneo

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *